fear of slowly dying

Tuli taas pieni tauko postauksissa. Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Ne fuksiaiset meni ihan penkin alle. Join liikaa ja hukkasin kaikki tavarani. Sen jälkeen olen vain syönyt. Ja syönyt. Ja syönyt vielä vähän (paljon) lisää. Tuntuu että koko saatanan maailma kaatuu niskaan.

Katsoin eilen itseäni pitkästä aikaa kunnolla peilistä. Aloin itkeä. Kasvoihin olen vihdoinkin edes hieman tyytyväinen. Mutta reisillä voisi ruokkia pienen kylän. Maha vain paisuu paisumistaan ja levenee yli peilin laitojen. Paska olo.

Nyt on kylmä. Ja sydämestä ja mahasta sattuu. En ole vielä syönyt tänään mutta kohta ajattelin tehdä smoothien. Banaani, viinirypäleitä, persikka, jogurttia ja marjoja. Saa edes jotain vitamiineja ja kuituja. Muuta en suuhuni tänään pistä. Enkä huomenna. Keskiviikkona ehkä tonnikalaa. En ole ansainnut ruokaa. En ennen kuin voin katsoa peiliin ilman kyyneleitä. Vaaka väitti että olisin laihtunut mutta ei se kyllä missään näy.

Se jätkä vaivaa taas mieltä. Kävin viikonloppuna siellä päin, oli sovittu että nähdään lauantaina. Yritin sitten soittaa ja laittaa viestejä. Ei vastausta. Myöhemmin illalla saan viestin ettei hän ollut katsonut kännykkää eikä enää jaksa lähteä mihinkään. Kiitos taas. Hän itse sanoi että haluaa nähdä, tietää että minä haluan nähdä. Miksi siis on niin vaikeaa tehdä niin? En ole menossa sinne päin kuin ehkä kuuden viikon päästä seuraavan kerran. Ilmoitin senkin hänelle mutta en saanut mitään vastausta.

Pakko vaan koittaa keskittyä laihduttamiseen ja kouluun ja näihin kavereihin.

Pitäisi mennä treeneihin mutta en pysty edes seisomaan suorassa kivun takia. Saa siis nähdä menenkö vai en. Tiedän että treenien jälkeen olo on aina parempi. Nyt en kuitenkaan usko että liikunta auttaa kun sydän meinaa hypätä ulos rinnasta. Ehkä menen vain lenkille myöhemmin illalla ja katson huomenna uudestaan.

Anteeksi tosiaan tämä tauko ja se, että epäonnistuin taas.
Stay strong beauties <3