Hymyilen ja uskottelen muille kaiken olevan hyvin. Kyyneleet ovat vain roskia silmissä, ahdistunut ilme mahakipua. Ja kaikki uskovat sen, kukaan edes halua uskoa muuta, parempi luulla niin. Paha olo sisällä on tabu. Ei sellaista tapahdu Meille. Se tapahtuu Joillekin toisille. Ja enhän minä halua rikkoa sitä kuvaa.
Why should I even try?"
Löysin kolmen kesän takaisen päiväkirjani ja tuo hyppäsi sieltä silmille. Silloin olin laihimmillani. Neljäkymmentäkaksi kiloa ja rasvaprosentti nollissa. Ja tuota tekstiä lukiessa kukaan tuskin voi väittää minun olleen onnellinen. Ruoka oli paha vihollinen ja ystävät, jotka muistuttivat syömisestä, jätin taakseni. Harkitsin tosissani kaiken jättämistä, halusin kuolla.
Lukion ensimmäisen aikana lihosin kilon. Joku sanoi pitävänsä minusta ja minä sanoin etkä pidä, ei se kannata. Se juttu loppui siihen. Join koko ajan, en välittänyt mistään, loukkasin ystäviäni jotka oikeasti yrittivät auttaa minua. Kun poliisit toivat minut yöllä kotiin juotuani pullon kossua raakana keskustassa, äitini itki. Silloin vasta tajusin, että tekemiseni satuttavat muita ihmisiä.
Toisen vuoden alussa etsiydyin toiseen kaveriporukkaan. He eivät tienneet "menneisyydestäni" mitään ja olivat ns. kunnollisia kaikki. Yritin unohtaa kaikki vanhat ongelmat. Huomaamattani olinkin yhtäkkiä onnellinen ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kikatin kippurassa toisten jutuille, lähdin huoletta koulun jälkeen kahville ja saatoin jopa syödä jotain muiden edessä. Ja ennen kuin huomasinkaan, vaaka näytti 47kg. Kun tajusin sen, yritin taas laihduttaa. Nautin kuitenkin uudesta elämästäni niin paljon, että en jaksanut tosissani yrittää. Mitä väliä muutamasta extrakilosta muka voisi olla?
Viime kesänä paino pysyi vielä 50:n paremmalla puolella. Syksyllä edellisvuotinen onnellisuuspuuska alkoi kuitenkin laantua ja vaikka nautinkin uusien kavereideni seurasta, jokin oli muuttunut. Vanhaan tapaan en kuitenkaan jättänyt ruokaa, vaan turvauduin siihen. Lisäksi olin pahassa flunssassa enkä pystynyt urheilemaan normaalisti. Pian näytössä näkyikin oksettava luku: 52kg ja peilistä katsoi sotanorsu pömppömahan ja toisiaan koskettavien reisien kanssa.
Yritin laihduttaa terveellisesti. Yritin tosissani. Se ei vain toiminut, kilot tulivat tuon kolmen viikon loman ja sen jälkeisen stressin mukana takaisin. Pikku hiljaa mieleeni alkoi hiipiä taas tuo parin vuoden takainen elämä. Miksei? Tajusin, että vaikka olinkin ollut hetken onnellinen, tuo vanha elämä oli vain odottanut nurkan takana sopivaa tilaisuutta iskeä. Ana oli tullut takaisin. Tällä kertaa sillä oli uusi kaveri mukana, Mia. Itsekurini ei ollut vielä tarpeeksi vahva, joten repsahtaessa Mia pelastaa.
Aloitin tämän blogin, jotta se kannustaisi minua syömään terveellisesti. Vitut. En enää edes yritä teeskennellä syöväni normaalisti, olevani normaali ruokailujen suhteen. Yksi kaverini kysyi eilen valittaessani lihoamistani, milloin sitten olen tyytyväinen. Sanoin, että tuskin koskaan. Tiedän, mille tielle olen taas astumassa. Tiedän, että se ei ole viisas ratkaisu ja että saatan katua sitä. Mutta ei minulla ole muutakaan.
Oli kauheasti kirjoitettavaa, sillä halusin hieman selittää tätä tilannettani. Nyt tuntuu että unohdin varmaan puolet sanottavistani. Ei se mitään, tuskin tätä kukaan edes lukee. Nyt yritän kuitenkin kirjoitella tänne useammin pysyäkseni "oikeilla" raiteilla.
Tänään join aamulla kahvia ja myöhemmin saan syön maito-jogurtti-ananas smoothieta. Huomenna ajattelin koittaa sairaaladieettiä, jotta tämän saisi nopeasti alkuun. Tai sitten aloitan nestepaaston, jonka aikana saisin siis juoda kahvia, teetä, valion mehukeittoja ja maustamatonta jogurttia. Alkoholin käyttöä täytyy myös vähentää, ahdistuneena tartun pulloon liian usein.
This time I wont fail.
