I don't know who I am anymore

Parin viikon tauko taas. En vaan kehtaa tulla tänne kun en onnistu enää missään. Paino ei tipu toivotulla tavalla. Töissä tulee syötyä melkeen joka päivä vaaleaa leipää ja juustoa, riisiä, salaattia ja jotain. Itsekuri ei vain toimi. Nyt olen ollut pari päivää kipeä. Eilen söin vähän spagettia, papuja ja tomaattia, kaksi paistettua kananmunaa ja puuroa marjakiisselillä. Tänään ei ole muuta ruokaa kuin puuroa, ehkä keitän sitä illemmalla.

Koko elämä on jotenkin hukassa. Mikään ei toimi. En voi urheilla flunssan takia. Ylimääräistä rahaa ei ole ja laskuja on rästissä. Mikään ei kiinnosta. En jaksa nähdä kavereita, en hymyillä. Haluaisin niin olla se tyttö, joka olin joskus. Energinen ja laiha. Miten musta tuli tällainen valas jolla on kaikki langat hukassa?

Meillä on kuukauden kuluttua ala-asteen luokkakokous. Joitain ihmisiä en ole nähnyt moneen moneen vuoteen. Pakko olla laiha. Vanhat vaatteet ei enää istu eikä ole varaa ostaa uusia. Pakko olla laiha.

Viikonlopuksi lähden vanhaan kaupunkiin. Saan siellä syödä kalaa ja vihanneksia, hedelmiä, ehkä ruisleipää juustolla. Mutta herkkuihin en koske ennen joulua. Se tulee nyt pitämään. Ensi viikolla ajattelin vetää jonkun puhdistusmehukuurin tapaisen. Jos saisi kaiken paskan liikkeelle.

En jaksa. Haluan vain käpertyä peiton alle ja unohtaa kaiken.

what a shitty day

Mitään en ole tänään syönyt. Suunnitelma onnistuu. Pää särkee ihan helvetisti mutta ei ole nälkä. Ruokaa saa syödä vaan jos on nälkä. Jos edes silloinkaan.

Oon kipeenä. Flunssaa ja lämpöä. En siis ollut töissä tänään ja ehkä siksikin paastopäivä onnistui. "Aamulla" join kolme kuppia kahvia rasvattoman luomumaidon kanssa. Matsia kävin baarissa katsomassa. Kaksi bisseä. Ehkä tä särky on vaan laskuhumalaa.

Kaverilla on ongelmia ja mä en sitä pysty auttamaan. Kyllä mä ihmissuhdesotkuihin ja muuhun helppoon pystyn vinkkejä antamaan, kuuntelemaan. Mutta nyt kun ongelmat on liian lähellä omia. Masentuneisuutta, tulevaisuuden epävarmuutta, entä jos mä kuolen yksin. Mitä mä sanon? Kyllä se siitä, hymyile ja usko että kaikki muuttuu paremmaksi? En mä usko tohon. Koitan vaan pyöritellä sitä samaa ympäripyöreetä paskaa ja saada toisen piristymään samalla kun itse itken. Tänään varsinkin kun en oo muuta kun omia ongelmia pystynyt kelaamaan niin toisen paha olo jää auttamatta kakkoseksi. Oon paska kaveri ja helvetin itsekäs.

Kauhea olo henkisesti ja fyysisesti. Oon tänään lukenu teiän ihanien blogeja viimisiltä kolmelta kuukaudelta. Olen uppoamassa hyvää vauhtia. Kommentoimaan en jostain syystä pysty. Blogger herjaa että sähköposti on virheellinen, wtf?

Kaksi mieltä riitelee. Toinen haluaa mennä nukkumaan. Toinen lähtisi kauppaan hakemaan ruokaa, paljon ruokaa, ja katsoisi leffaa. Noista se jälkimmäinen on viime aikoina voittanu liian useesti. Tänään se häviää. Häviää. Se on päätetty ja se pitää. Mä meen nukkumaan ja uppoan.

what do you do when everything's just too much?

Mun elämä on ollut viimeset pari kuukautta tosi normaalia. Siis normaalin ihmisen tasolla normaalia. Oon syöny hyvällä omallatunnolla hyvää ruokaa. Liikkunut kun siltä on tuntunut. Käynyt töissä viikolla ja viihteellä viikonloppuna. Nauttinut kavereiden seurasta. Yrittänyt olla kuin kuka tahansa, olla onnellinen.

Mua oikeesti pelotti kirjautua tänne taas. Ottaa tä kaikki takasin, sukeltaa mereen. Lopettaa tyhjänpäiväinen nauttiminen joka kuitenkin jättää olon tyhjäksi. Entä jos ketään ei kiinnosta enää?

En ole lihonut enkä laihtunut. Päivällä tulee syötyä enemmän kuin muuten söisin, mutta duunin fyysisyyden puolesta se on plus miinus nolla. Oon ehkä onnistunut kiinteytymään vähän mutta en tarpeeksi.

Normaalius ei ehkä kuitenkaan oo se mun juttu. Olo on tyhjä. Millään ei loppujen lopuksi oo mitään väliä. Kela pyytää selvitystä viime vuoden opinnoista koska en saanut tarpeeksi opintopisteitä. Mitä mä niille sanon? Sori, mun pää oli liian sekasin opiskeluun. Ja liitteeksi tä blogi.

Vaikka rakastan mun elämää täällä, suurimman osan ajasta oon yksin. Paras kaveri keskittyy kouluun ja sillä on sen vanhat lukiokaverit jotka menee kuitenkin mun edelle. Viimeksi sanoin että olisi kiva lähteä keväällä johonkin reissuun, mutta sillä ei varmaan oo rahaa koska ne tekee niitten tyttöporukalla joka vuosi jonkun ulkomaanmatkan. Se yksi jätkä kenen kanssa hengasin paljon keväällä ja kesällä on ilmeisesti vaan leikannut mut pois elämästään. Ei vastaa viesteihin tai puheluihin. Kun on pari kertaa törmätty jossain hyvä jos edes moikkaa. Sillä on kuulemma nyt paljon going on. Tiedä sitten mitä sekin tarkottaa.

Paria tyttöä näen aina silloin tällöin, mutta en mä niitäkään viitti koko aikaa vaivata.

Viimeinen niitti tähän kaikkeen tuli tänään äitiltä kun se soitti. Kui sä käyt koko ajan siellä sun paikallisessa baarissa? Mä kyllä näen verkkopankista että sulla menee kaikki rahat sinne. Et kai sä hengaa joittenki juoppojen kanssa? Eiks sulla oo siellä kavereita? Kerro jotain nimiä.

Löin vaan luurin korvaan ja aloin itkeä. Mitä mä sille sanoisin? Että sillon kun oon yksin himassa ja tulee tyhjä olo, sinne on vaan niin helppo mennä. Tunnen baarimikot ja kantikset, osa ehkä vähän juoppoja, osa ei. Niiden kanssa pystyy puhumaan päivän vitutuksista politiikkaan, uskonnosta kännisekoiluihin. Ilman että täytyy kertoa liikaa itsestään. Pari tuntia siellä ja paha olo on unohtunut. Se on kuin toinen koti, koti missä on ihmisiä.

Mutta enhän mä mutsille noita kerro, enhän mä kerro sille mitään. En ole ikinä kertonut. Antaa se elää siinä luulossa että oon ihan kunnossa, vihanen vaan. Eihän se usko muihin tunteisiin.

Anyway, ei tästä mitään tule. Mun elämä on kaaosta ilman mun toista maailmaa. Ana ja Mia oli lomalla. Nyt ne tuli takasin. Niin minäkin. Ja nyt menen oksentamaan.