blue smoke & sleepless night

Eilinen nukkuminen puoli kuuteen kostautui sitten yöllä.. neljän aikaan olin vielä aivan pirteä mutta yritin silti nukkua. Aikani sängyssä pyörittyäni päätin ettei siitä tulee mitään. Nousin ylös, kokeilin muutamat vanhat farkut. Ne sopivat vähän paremmin kuin kuukausi sitten. Kävin tupakalla ja jumppasin vielä vähän. Päivällä olin tehnyt 100x suorat ja vinot vatsalihakset molemmille puolille, alavatsoja 150, kylkiä 50 molemmille puolille, 50x sisä- ja ulkoreidet molemmilla jaloilla, 50 pakaraliikettä molemmilla puolilla + venyttelyt. Yöllä tein samat ja lisäksi vielä sata lantionnostoa. Sitten menin takaisin nukkumaan kellon ollessa noin puoli kuusi. En nukahtanut vieläkään kunnolla mutta jossain vaiheessa olin onneksi sammunut. Heräsin lopulta kahdeltatoista eli sain nukuttua vajaat kuusi tuntia.

Nyt juon aamukahvia ja äsken kävin tupakalla. Tämän jälkeen luvassa kämpän siivous. Sitten vähän taas jumppaamista, suihku ja laittautuminen. Pitäisi käydä tänään apteekissa hakemassa buranaa ja perusrasvaa, alkosta valkoviiniä illaksi, kaupasta jotain bileitten nyyttäripöytään, kurkkupastilleja, ehkä tupakkaa, riippuu kuinka paljon tuossa askissa on jäljellä. Jos ja kun tuosta jää vielä aikaa pitäisi lukea yhtä kirjaa koulua varten, essee siitä piti palauttaa keskiviikkona ja tapani mukaan olen taas ajoissa :D Kuuden aikoihin pitäisi lähteä.

Eilinen meni taas ihan perseelleen. Söin sittenkin ja söin vielä vähän lisääkin, oksensin, join vettä, söin vieläkin, oksensin niin kauan että kurkku tuntui kuolevan. Join vielä paljon vettä. Onneksi tänään aamulla maha ei ollu hirveä turvonnut. Ja aamukahvi, tupakka ja liikunta saa onneksi vatsan toimimaan eli iltaan mennessä olon pitäisi olla suht fine. Toivottavasti. Tänään onneksi syömättömyyspäätös pitää. En ikinä syö jos illalla on menoa, en halua eikä tee mieli, haluan vain näyttää parhaimmaltani.

Nyt pari iltaa, oikeastaan keskiviikosta lähtien on ollut tosi paska fiili henkisesti. Olen itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin. Haluaisin niiiin paljon puhua kaikesta jollekin. Mutta kun alan käydä kavereita läpi, en löydä ketään jolle voisin puhua. Vanhassa kaupungissa asuvista kavereista en ole kellekään puhunut näistä asioista enkä halua nytkään. Hei arvatkaa mitä, olen ollut henkisesti ihan rikki koko sen kolme vuotta kun ollaan tunnettu, pidän naamalla feikkihymyä koko ajan enkä ole kertonut totuutta. Eikö olenkin kivaa? Ei, en voi puhua heille. Olen koko syömisvammailuhistoriani aikana puhunut tästä vain kahdelle, ehkä kolmelle ihmiselle. Yksi heistä oli paras ystäväni ennen kuin hän alkoi seurustelemaan. Nykyään nähdään tosi harvoin enkä enää kerro hänelle mitään henkilökohtaisia asioita. Tästä asiasta puhuin hänelle kerran lukion ensimmäisen vuoden keväällä yhtenä iltana kun olin aivan maassa. Avauduin kaikesta ja hän lohdutti. Tuon illan jälkeen hän ei ole ottanut asiaa kertaakaan esille, enkä minäkään halua, se tuntuisi vain huomion kerjäämiseltä.

Viime keväänä avauduin oksentelusta kännipäissäni parille ihmiselle, mutta heille en voi tästä puhua, sillä vakuutin heidät kesällä etten enää leiki ruoan kanssa. Nyt jos kertoisin että kaikki on mennyt taas pahemmaksi, toinen heistä ehkä kertoisi siitä muille kavereilleni. Toiseen kyllä luotan, mutta häneen en ole ollut lukion jälkeen enää yhteydessä hirveästi muuton takia.
Viimeisenä jäljelle jää yksi jätkä, kehen tutustuin joskus 15-vuotiaana. Hänelle olen alusta asti puhunut kaikesta. Ei vain nähdä hirveän usein, oikeastaan ei ikinä. Näiden neljän vuoden aikana ollaan nähty kunnolla ehkä alle kymmenen kertaa. Soitellaan ja tekstaillaan kyllä usein. Hän ymmärtää tilanteeni ja tietää mitä sanoa missäkin kohdassa. En vain haluaisi vaivata häntä taas näillä asioilla.

Päädyin kuitenkin laittamaan hänelle viestin torstai-iltana, että helvetti on taas päässyt irti, pahempana kuin aikoihin. Hän ymmärsi, lohdutti, sanoi että riitän tällaisenä, että voisin mennä sinne yöksi jos asuisin vielä siellä päin. Sanoi oikeat asiat, jälleen kerran. En tiedä mitä tekisin ilman tuota jätkää. Täällä blogissa tiedän että tekstejäni lukevat ovat samassa tilanteessa, ymmärtävät. Mutta on ihan eri asia saada tuollainen kommentti tämän maailman ulkopuolelta, joltain joka oikeasti tuntee sinut.

Blogista on kyllä viime aikoina tullut oikea henkireikäni. Pakko päästä lukemaan, mitä muille kuuluu, päivittämään mitä minulle kuuluu. Koska, kukaan muu ei voi oikeasti ymmärtää.

stay strong beauties <3