Netti on ollu kämpiltä katki nyt jonkun kuukauden, saatanan mokkula. Tulin nyt porukoille kun ne on matkoilla niin nyt pystyn taas kirjoittamaan. Laihdutukseen ei mitään ihmeellistä, samaa paskaa kuin aina. Paastoa, ahmimista, oksentelua, normaalia syömistä ja liikuntaa kun siltä tuntuu. Joitain kiloja on pudonnut ja vaatteet istuu paremmin.
Pään sisällä sen sijaan on pitkästä aikaa kunnon myrsky. Kaikki ahdistaa ja itken taukoamatta. Tuntuu ettei elämästä tule mitään. Vaikka muutin tuonne uuteen paikkaan vasta vuosi sitten, olisin jo valmis taas uusiin maisemiin. Mulla on siellä tosi hyviä kavereita, mutta niillä on tietenkin ne vanhatkin kaveriporukat ja viime aikoina on alkanut tuntua että olen vaan taakka kaikille. Jos joku peruu sovitun tapaamisen tulee heti fiilis ettei se halua olla mun kanssa.
Sama täällä porukoilla. Piti lähteä tänään kaverin kanssa sen kavereitten mökille. Olin herännyt aikaisin, pakannut kaiken ja valmis lähtöön kun puhelin soi. No, soihan se sitten, sen takia että kaveri ilmoitti ettei lähetäkään mihinkään. Vaikka mä tiedän, ettei se johdu mitenkään musta, päässä pyörii vaan "ne ei halua olla sun kanssa".
Mun elämällä ei ole mitään suuntaa. Kaikki pyörii paikoillaan enkä tiedä mitä haluan. Mulla on työpaikka ensi vuodeksi ja keväällä pitäisi hakea johonkin kouluun. Kun vaan tietäisi mihin. En mä osaa ajatella, mitä haluan tehdä isona. Enhän mä edes tiedä mitä teen tänään, saati sitten huomenna! Tekisi mieli vaan hypätä johonkin koneeseen ja lentää pois.
Anonyymin kommentti viime postaukseen osui niin oikeaan kuin vaan voi. Mä olen tyhmä. Tyhmä kun teen tän kaiken itelleni. Ei tästä oo kellekään mitään hyötyä. Ei ketään kiinnosta kuinka paljon painan tai miltä näytän. Tästä ei seuraa mitään muuta kuin paskaa kaikille ja lisäks tä on aika vitun itsekästä. Ja joo, ajattelen itseäni ihan liikaa. Näin siis järkipelillä ajateltuna. Totuus on kuitenkin se, että mä rakastan ihmisiä mun elämässä enkä haluais satuttaa niitä. Oon aina se kaveri joka kuuntelee ja lohduttaa, kenen olkapäähän itketään. Enkä ikinä itse valita tai kerro totuutta kun kysytään mitä kuuluu. Laitan sen maskin päälle, hymyilen ja sanon kaiken olevan mahtavasti. Sen takia tänne blogiin päätyy pääasiassa se kaikki paska mitä en pysty itse pääni sisällä käsittelemään. Mä en tiedä tarkalleen mistä tä kaikki alunperin alkoi, tiedän vaan että se on jatkunu liian kauan. Ja haluaisin että se loppuis. Mä haluan olla onnellinen. En vaan tiedä mitä mun täytyy tehdä että saavuttaisin sen. Ja siihen asti mä jatkan tällä tiellä.
Koitan nyt postailla päivittäin kun olen vielä täällä ja toivottavasti saan kämpillekin toimivan netin pian.
