Mun elämä on ollut viimeset pari kuukautta tosi normaalia. Siis normaalin ihmisen tasolla normaalia. Oon syöny hyvällä omallatunnolla hyvää ruokaa. Liikkunut kun siltä on tuntunut. Käynyt töissä viikolla ja viihteellä viikonloppuna. Nauttinut kavereiden seurasta. Yrittänyt olla kuin kuka tahansa, olla onnellinen.
Mua oikeesti pelotti kirjautua tänne taas. Ottaa tä kaikki takasin, sukeltaa mereen. Lopettaa tyhjänpäiväinen nauttiminen joka kuitenkin jättää olon tyhjäksi. Entä jos ketään ei kiinnosta enää?
En ole lihonut enkä laihtunut. Päivällä tulee syötyä enemmän kuin muuten söisin, mutta duunin fyysisyyden puolesta se on plus miinus nolla. Oon ehkä onnistunut kiinteytymään vähän mutta en tarpeeksi.
Normaalius ei ehkä kuitenkaan oo se mun juttu. Olo on tyhjä. Millään ei loppujen lopuksi oo mitään väliä. Kela pyytää selvitystä viime vuoden opinnoista koska en saanut tarpeeksi opintopisteitä. Mitä mä niille sanon? Sori, mun pää oli liian sekasin opiskeluun. Ja liitteeksi tä blogi.
Vaikka rakastan mun elämää täällä, suurimman osan ajasta oon yksin. Paras kaveri keskittyy kouluun ja sillä on sen vanhat lukiokaverit jotka menee kuitenkin mun edelle. Viimeksi sanoin että olisi kiva lähteä keväällä johonkin reissuun, mutta sillä ei varmaan oo rahaa koska ne tekee niitten tyttöporukalla joka vuosi jonkun ulkomaanmatkan. Se yksi jätkä kenen kanssa hengasin paljon keväällä ja kesällä on ilmeisesti vaan leikannut mut pois elämästään. Ei vastaa viesteihin tai puheluihin. Kun on pari kertaa törmätty jossain hyvä jos edes moikkaa. Sillä on kuulemma nyt paljon going on. Tiedä sitten mitä sekin tarkottaa.
Paria tyttöä näen aina silloin tällöin, mutta en mä niitäkään viitti koko aikaa vaivata.
Viimeinen niitti tähän kaikkeen tuli tänään äitiltä kun se soitti. Kui sä käyt koko ajan siellä sun paikallisessa baarissa? Mä kyllä näen verkkopankista että sulla menee kaikki rahat sinne. Et kai sä hengaa joittenki juoppojen kanssa? Eiks sulla oo siellä kavereita? Kerro jotain nimiä.
Löin vaan luurin korvaan ja aloin itkeä. Mitä mä sille sanoisin? Että sillon kun oon yksin himassa ja tulee tyhjä olo, sinne on vaan niin helppo mennä. Tunnen baarimikot ja kantikset, osa ehkä vähän juoppoja, osa ei. Niiden kanssa pystyy puhumaan päivän vitutuksista politiikkaan, uskonnosta kännisekoiluihin. Ilman että täytyy kertoa liikaa itsestään. Pari tuntia siellä ja paha olo on unohtunut. Se on kuin toinen koti, koti missä on ihmisiä.
Mutta enhän mä mutsille noita kerro, enhän mä kerro sille mitään. En ole ikinä kertonut. Antaa se elää siinä luulossa että oon ihan kunnossa, vihanen vaan. Eihän se usko muihin tunteisiin.
Anyway, ei tästä mitään tule. Mun elämä on kaaosta ilman mun toista maailmaa. Ana ja Mia oli lomalla. Nyt ne tuli takasin. Niin minäkin. Ja nyt menen oksentamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti